Kannatti

(Kuvia saa klikattua suuremmiksi)

No tosi hienosti olen päivitellyt blogia täältä eeh. Sitten viime postauksen talvi oli ja meni, hiihtokausi päättyi, työt loppui ja lähes koko tiimi lähti vähän eri suuntiin maailmalle. Osa kotimaihin, osa töihin pohjoisen pallonpuoliskon talveen, osa lomailemaan Aasian lämpöön (ryökäleet). Osa on toki vielä täällä lähettyvillä, mikä on mahtavaa.

Itsehän muutin ihan tähän äärelle Christchurchiin, klassisesta syystä ’mies’. No juu, just sen ainoan asian tein mitä äiti kielsi tekemästä – tapasin jonkun. Silloin ennen Suomesta lähtöä kovasti vannoin että ei taatusti tule tapahtumaan, töitä teen hetken ja vähän reissaan ja nähdään muutaman kuukauden päästä. Ja lähes kaikki joiden kanssa tästä reissustani  juttelin vannottivat että kyllä on varma että tapaat jonkun farmarin etkä enää ikinä tule takaisin. No ei ole farmari, on maalari, mutta vahvasti siltä vaikuttaa että ihan muutaman kuukauden mittaiseksi tämä ekskursio tuskin jää.

Ja nythän on tosiaan kulunut jo aika tarkkaan 7 kuukautta siitä kun Suomesta läksin, vähän pyörryttää kun mietin miten nopeasti aika on kulunut ja miten kaikki on muuttunut. Juuri pari päivää sitten muisteltiin ystäväni kanssa kuinka tänne saapuessa kaikki oli epävarmaa, ei mitään tietoa minne suunnata, mistä aloittaa ja mitä ylipäänsä tehdä elämällä. Vapauttavaa, mutta samalla todella stressaavaa. Itsehän olin ensimmäiset päivät aivan valmis lähtemään takaisin kotiin, tuntui siltä että mitä helvettiä mä olen tullut tänne sekoilemaan, olisit vaan pysynyt kotona. Mutta nyt kun mietin mitä kaikkea täällä on tapahtunut, kaikkia mahtavia tyyppejä joihin olen saanut tutustua ja joista olen taatusti saanut elinikäisiä ystäviä, kaikkia niitä älyttömän kokemuksia ja kaikkea mitä on vielä edessä, enpä vaihtaisi pois päivääkään. Tai no ehkä ne ekat päivät vaihtaisin. Ne oli aika hanurista. Ja sitten etenkin tuo hassu maalari, joka sanoo hassulla aksentilla moimoi, pipo, tipu ja kiitos ja laskee uksi, kaksi, kolme. En taida vaihtaa sitäkään.